Nyt täytyy ja on syytä röyhistää rinnuksia ylpeydestä ja todeta, että jotakin on tullut tehtyä jälkikasvun kasvatuksen suhteen oikein, vaikkei se siltä aina tunnukaan tässä arjen harmaassa suossa. Käytiin aamupäivällä kello kymmenen aikaan (eli ihan liian aikaisin mun normaalirytmin mukaan; yleensä olen lopettelemassa pyjama päällä hesaria ja kahvia ja lapset ovat ehkä jo syöneet aamupalan) lääkärissä korvakontrollissa. Eli aamu oli nopea ja tehokas: kahvit ja leivät nassuun, vaatteet päälle ja mielellään oikeinpäin, vauva kainaloon tai siis turvakaukaloon ja menoksi. Autokin piti samalla koeajaa, kun mies vei meidän kunnon auton aamulla töihin lähtiessään ja jätti mulle ton pögötin enkä ole sitä vielä testannut. No, kyllähän tuolla ajeli. Kolmevuotias oli siis potilaana ja lääkäri tavalliseen tapaansa myöhässä. Potilas oli jo kotona ilmottanut, ettei sitten työnnetä tikkua suuhun, kun se yököttää. Hokasin selittää, että lääkäri onkin ainut paikka, missä saa luvan kanssa näyttää kieltä lääkärille. Korvat katsottiin ja hyväksi todettiin. Sitten tuli se tiukka paikka. Lääkäri otti puulastan ja huikkasi, että kuikkastaan vielä kurkkuun. Kolmevuotias aukas suun ja teki kielenvenytysennätyksen eikä tarvinnut tikkua laittaa kielelle. Lääkäri naurahti ja totesi, että ompas reipas tyttö. Olin enemmän kuin yllättynyt. Tuon kaiken ajan viisivuotias viihdytti autokaukalossa kellivää vauvaa ja kaikinpuolin käynti sujui niin mallikkaasti ja lapset olivat niin kohteliaita ja hyvinkäyttäytyviä, että en meinannut omikseni uskoa. Palkinnoksi kaupasta pikkunamut ja äidin kehut ja halit!